Lokakuun ensimmäinen torstai. Väsymys on viikon sana. Kiitos koiran, kukon, tuulen ja natisevien rakenteiden. Jotenkin tuntuu, että täällä tarvitsee paljon enemmän unta kuin Suomessa. Mistä se sitten mahtaa johtua. Vaihtelevammista sää olosuhteista, vuoriston ohuesta ilmanalasta vai kenties vähäisestä colan juonnista (oon siirtynyt sprite zeroon, koska cokis on pahaa täällä). Johtuu ehkä kaikesta tai sitten ei mistään.

Tänään ohjelmassa: nukkumista, nukkumista, nukkumista. Kunnes klo 9.30 päässäni alkaa soimaan pahaenteisesti Jore Marjarannan Haaveet kaatuu -piisi. Ja ennen kuin olen kissaa ehtinyt sanoa, niin oveen koputetaan. Reagointiaikani on hyvin hidas. 40 sekunnin päästä jaksan nousta sängystä. Kaunpungillehan ne tytöt mua taas kyseli. Vaikka lähtö olisi vasta puolen tunnin päästä, niin silti totean jääväni kämpille vielä. Herättyäni varttitunnin päästä tulenkin katumapäälle. Olenko ottamassa liikaa vaikutteita tytöiltä, kun vaihdan mielipidettäni noin äkkinäisesti. Onko minusta tulossa nainen :S

Auringonpaisteessa tultiin kaupunkiin. Ei yhtään ainutta pilveä taivaalla. 3 tunnin päästä, kun kaupunkikierros oli saatu tehtyä, niin alkoi rankkasade jota en swazimaassa vielä ollut nähnyt. Ukonilmakin tuntui huomattavan voimakkaalta tuossa vuoristoisessa maisemassa. Onneksi sateenvarjokauppa oli kuitenkin lähellä ja jalassa sandaalit, niin eipä sade aiheuttanut mitään ylimääräisiä inhon tunteita. Kadut tulvi vedestä, joten taivaltaminen oli haastavaa, mutta myös hauskaa.Tällaisia rankkoja sateita täällä maassa toki tarvittiinkin ja paljon, jotta aavikoitumista pystyttäisiin estämään. Jokainen sadepisara voi pelastaa jonkun elämän.