Tiedän, että mussa on kirjoittajan vikaa. Kun otsikko on oikein radikaali niin lukijoita riittää.

Tiedän, että mussa ei ole kirjoittajan vikaa. Otsikko on jotenkin niin sekavan epäkorrekti, ettei se edes houkuta lukemaan juttua. Ei se mitään, lukekaa silti. Otsikossa on totuudensiementä kunhan juttumme etenee loppua kohti.

Noniin. Elämme jälleen uutta viikkoa. Tässä vaiheessa tuntuu siltä, että nämä viikot eivät lopu koskaan. Tällä viikolla pitäisi mennä maalle, mutta intoa ei sitä asiaa kohtaan ole. Kaksi Mbabanessa vietettyä viikkoa ovat saaneet mieleni kaupungistumaan.

Maanantaina iltapäivällä kuitenkin löysin itseni Matatan kuumuudesta. Tiistaina päästiinkin sitten jo asiaan. Ruoka-avustusta noin 1800 ihmiselle. Siinä vaihtoivat pavut ja maissit omistajaa. Itse kuljin päivän LDS:n "hoitsun" matkassa. Hiv-testit tehtiin siinä sitten 19 ihmiselle. Mielenkiintoista oli se että 3/4 miehistä oli hiv-positiivisia, mutta naisista vain 1/4. Yllättävä tulos, koska juuri luin että nykyään uusista tartunnoista 75% todetaan naisilla. Ehkäpä tilanne täällä on vasta muuttumassa. Toisaalta maailman laajuisesti uskon, että tuo tilasto johtuu siitä että naiset hakeutuvat hanakammin testeihin. Täällä maassa kun testiin revitään vähän kaikki paikalla olevat. Kuumuus tiistaina oli jokseenkin sietämätön. Onneksi varjoon pääsi tarvittaessa.

Keskiviikkona ohjelma samanlainen, kylä vain eri. Hiv-testauksia ei tällä kertaa päästy jännittämään, koska joku toinen oli jo hoitanut homman ennen LDS:ää. Kuumuus olikin sitten jotain aivan uskomatonta. 39 astetta, ei puita missään, varjosta puhumattakaan. Siinä vaiheessa kun aurinko paistaa suoraan ylhäältä, hiekka alkaa pöllyämään ja mihinkään ei pääse piiloon, niin pakko sanoa että tuli Suomen pakkasia ikävä.

Viikonloppuna olimmekin sitten Mosambikissa. Tuo maa tarjosi kurjuutta ja rikkautta. Rajan ylitettyämme aloin näkemään kymmeniä ja taas kymmeniä ihmisiä joilla oli vain toinen jalka. Seuraavaksi tulikin puhe sodasta. On vasta 12 vuotta kun sota Mosambikissa on päättynyt. Jossain vaiheessa huomasin joukon miehiä metallinpaljastimien tai vastaavien kanssa pyörimässä tarkasti merkityllä pellolla. Järkytyin kun tajusin, että nehän etsivät ja raivaavat miinoja. Kyllä sitä alkoi miettimään, että mihin uskaltaa astua. Pääkaupungissa, Maputossa oli suurkaupungin meininki. Jos Swazimaan pääkaupunki, Mbabane on kuin Suomen Toijala.. anteeksi Akaa, niin Maputo onkin sitten lähempänä Tampereen olemusta. Ihmiset jopa asuivat tuossa kaupungissa. Swazimaahan ei ole mitenkään kaupungistunut, vaan ihmiset asuvat maalla, oman peltotilkkunsa ääressä. Vaikka Maputo kivalta kaupungilta näyttikin, niin kurjuuttakin sinne mahtui. Sodan jäljet näkyivät vielä rauniokasoina. Entistä enemmän syttyi kipinä päästä tutustumaan sodan runtelemiin maihin. Jälleenrakentamista olisi sekä mukava päästä seuraamaan että myös antamaan oma panoksensa siihen. Maputon ihastuttavin piirre oli ehdottomasti vieressä oleva Intian valtameri. Kaupungin viihtyvyyttä lisäsivät entisestään ihastuttavat ravintolat. Valikoimaa Juliuksen makuun riitti. Monta hyvää piirrettä Maputosssa oli mutta ehdottomasti parasta oli portugalilaisperäiset naiset. UUH. Toistan itseäni: Valikoimaan Juliuksen makuun riitti. Entisenä Portugalin siirtomaana Mosambikin väestössä ja kulttuurissa näkyi vielä paljon isäntämaan piirteitä. Ja niin, Mosambikin virallinen kielikin on toki portugali. Miten suloiselta se kuulostaakaan kun nainen puhuu tuota kieltä. Ei siitä sen enempää.

Lauantaina lähdimme ajelemaan pari sataa kilometriä pohjoiseen. Saavuimme laguunille, jossa meri tarjosi siistimmän rannan kuin Maputossa. Tulikaste Intian valtameressä siis vihdoinkin saatu. Olipa suolaista, yllätys. Vesiurheiluakin tuli harrastettua. Hetken jo luulin, että kuolen kun vene kiihdytti vauhtia, minä menetin tasapainoni ja vajosin pinnan alle. Vasta-aallokko oli haastavaa , kun piti tasapainoilla patjan päällä. Niin ja eihän näissä maissa tietenkään mitään pelastusliivejä käytetä. Mukavaa extremeä se silti oli. Vähän vaihtelua normaaliin marraskuun möllöttämiseen. Kropassa tunsin kyllä kipua pitkälle seuraavaan viikkoon. Se mikä sattuu, myös vahvistaa. Sunnuntai-aamuna kun olimme tsekkaamassa itseämme ulos hotellissa huomasimme viereisellä tontilla olevan toimintaa. Aloin miettimään, että olimmeko sittenkin Irakissa vai kenties Hollywoodissa. Vieressä siis oli elokuva-porukka valmiina aloittamaan kuvaukset. Siihen rauniomaisemaan elokuva-kuvaukset todellakin sopivat. Ja mikäs sopisikaan paremmin kuvaan kuin Irak rekvisiitta. Taisi siellä olla lippua ja Saddamin kuvaa. Että kaikkea sitä näkee ja kokee, kun Afrikkaan lähtee. Iltapäivän kuluessa kotiinpaluu. Finnairin tyylin mukaisesti olimme illalla takaisin rakkaassa Mbabanessa.

Viikonlopun top3 ja + : 1. Mosambikissa on kalaa tarjolla(Swazilandiassa ei), sitä on ollutkin jo ikävä.Vähän vain oli epävarma olo syödessä, koska ei tiennyt mitä syö(lue: Julius on liian lohi-ihminen) 2. Portugalilaisperäiset naiset. 3.Meri. Ennen tätä en uskonut löytäväni Afrikasta noin suurta vesialuetta. Onhan sitä kosteutta Afrikassakin, vaikka ei se joka kylään ja kotiin ulotukaan. + Ei harmittanut yhtään etten päässyt tänä vuonna Maata Näkyvissä -festareille(nojoo ehkä näin jälkeenpäin vähän).

Viikon päättyessä on alle kuukausi Swazimaan komennusta jäljellä!! YstävätKaverit, Joulujoulu, SuomiSuomi, Golffinirakkaimpani, täältä tullaan.

Tarinaa jatkoseikkailuista tuonnemmin. Kerrottakoon, että mitään vallan ihmeellistä ei ole tapahtunut. Hei, tää on Afrikka. Swazi-style and Swazi-time.