Kirjoita sitä s..tanan blogias.

Susta ei oo kuulunut pitkään aikaan mitään... Mitä kuuluu?

Taasko se on jossain mielen syövereissä murehtii elämäänsä eikä vaivaudu edes kirjoittamaan blogia.

Monenlaista kysymystä ja ihmettelyä olen kuullut viime päivinä. Voin vain todeta: päinvastoin. Olen elämäni kunnossa. On totta että blogiin ei ole taas viikkoon jos toiseenkaan uutta tarinaa tullut mutta kirjoittamisesta en kyllä ole pitänyt taukoa. Kysykää vaikka LaNu:n vastaavilta opettajilta.

Joo, olen siis tahkonnut rästitehtäviä sydämeni kyllyydestä. Ja voi että kun tuntuu hyvältä tehdä niitä. 50 A4 kirjoittelin 9 päivän aikana. Forcea on ollut ja vieläkin kirjoitusintoa riittää. Yli vuoden ajan päässäni on ollut vain ahdistus, Ahdistus ja AHDISTUS. Pahimmat piirteet saaden viime keväänä. Mulla ei ole oikeastaan muistikuvia, että mitä tein tai missä menin. Jossain umpiossa menin vain eteenpäin.

Viimeiset neljä viikkoa ovat muokanneet sitä mikä nyt olen.

Ensimmäinen viikko. Sairastimme vähän kaikki vuoron perään. Itse en ollut töissä koko viikkona. Kuvasin eräässä postauksessani kuinka tyttöjen puolella tunnelma oli silloin kireä kuin mikäkin.

Toinen viikko. Mitä tapahtui? Herätys todellisuuteen numero 1. Saimme kuulla, että Julius ja tytöt ovat laittomasti maassa. Oleskelulupa olisi pitänyt anoa ensimmäisen kuukauden aikana. Olimme nyt olleet jo kuusi viikkoa. Olimme siis karkoitusuhan alla. Arvaa harmittiko? No ei. Ei meitä olisi voitu karkoittaa kuin Etelä-Afrikkaan. Siellä meillä on oleskelulupa 16.12 asti. Kävimme maanantaina jossain virastossa jonne piti oleskelulupa paperit jättää. Meillähän paperit oli kunnossa silloin. Vai oliko? Saimme vastaamme huutavan naisen joka valitti koko sielunsa kyllyydestä kuinka meidän paperit on väärin täytetty. Yhdessä oli väärä allekirjoitus, toisessa väärä leima ja kolmannessa väärä sanamuoto (meillä luki suosittelee, kun täti olisi halunnut että siinä lukee: anoo) Noh, kyse oli koululta saadusta paperista. Epäuskoisina ja tyrmistyneinä poistuimme paikalta. Rasismia, rasismia ja RASISMIA. Mitään muuta tuo ei ollut. Seuraavana päivänä hommattiin leima, oikea allekirjoitus( vaikka feikki sekin) ja neekeri meidän asiaamme hoitamaan. Orjanhan lupasin ottaa. En ehkä kuitenkaan ottanut. Keskiviikkona sitten huomattiin, että ihonvärihän se ratkaisee, ei mikään muu. Imigration officen työntekijää kohtaan on jonkinlaiset negatiiviset tunteet. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Enää ei olla laittomia muukalaisia. Lupasin tytöille, että jos ne meidät aikoo karkoittaa, niin minähän anon turvapaikkaa Swazimaasta. Ei tarvinnut sitten siihenkään ryhtyä, onneksi.

Mitä muuta toisella viikolla tapahtui? Herätys todellisuuteen numero 2. Herätys elämään numero 1. Edellisviikon tyttöjen kylmäkiskoisuus selvisi maanantai-iltana. Sain kuulla kuinka paska ihminen todellisuudessa olen. Siis oikeasti.  Kun se syytös tuli oikealta ihmiseltä, että olen mokannut jotain todella pahasti, niin sehän laittoi asiat raksuttamaan. Olin todellakin mokannut. Sanonut jotain niin tyhmää kuin vain voi. Ensimmäinen tunne: häpeä syventyen Häpeäksi ja edelleen HÄPEÄKSI. Saatoin vain sanoa anteeksi ja selitellä miksi vain saatoin tehdä niin kuin olin tehnyt. Kuinka vaikea se onkaan pyytää anteeksi. Kuinka vaikeaa se onkaan, kun 15 minuuttia sitten on kokenut olevansa itse vihainen ja sitten tajuaa, että minulla ei olekaan mitään syytä olla vihainen vaan hyvin, Hyvin ja ennen kaikkea HYVIN nöyrä ihminen.

Mitä muuta toisella viikolla tapahtui? Herätys todellisuuteen numero 3.

Tiistaina olemme tosiaan löytäneet tiemme maalle. Keskiviikko oltiin "hoitsun" (minun on vaikea myöntää että se mies on hoitsu, siksi lainausmerkit) kanssa tapaamassa aidsia sairastavia. Yksikin oli todella heikossa jamassa. Ei päässyt edes sängystä enää ylös, lihakset surkastuneet ja suussa haavoja ja mitä kaikkea muuta. Mikä pahinta nainen ei takuulla ollut paljoa 30 ikävuoden päälle. Swazimaalainen elinikäodote siis todennäköisesti pitää hänen(kin) kohdalla paikkansa. Olikos se odote nyt 32 vai 31 vuotta. Kävimme kylässä jakamassa lääkkeitä. Meininki oli kuin intissä aamuvastaanotolla. Jokainen koitti keksiä hyviä selityksiä, että saisi kivoja nappeja. Nojoo, en lähde arvelemaan näiden ihmisten todellista terveyttä, mutta kyllä siinä auton liepeillä kaikenlaista hiihtäjää pyöri. Jollain oli Aids, toisella Alkoholi ongelma ja kolmannella melkeinpä Aivovamma. Torstaina olimme toisen miehen LDS:n "pankinjohtajan" kanssa pitämässä naisille luentoa säästämisestä. Juliuskin sai kertoa naisille miten ja miksi säästää. Minähän siinä olen niin hyvä, joopajoo. Torstai-iltapäiväksi saavuimme jo takaisin kotoiseen Mbabanen keskustaan.

Mitä muuta toisella viikolla tapahtui? Herätys todellisuuteen numero 4. Herätys elämään numero 2. Satuimme onneksi olemaan maalla. Maalla oleminen tarkoittaa sitä, että Julius pitää puhelimessaan Suomen operaattorin sim-korttia. Elimme keskiviikko päivää. Sain siinä neljän jälkeen viestin Kauniaisista: "Sulle on tullut Kelalta selvityspyyntö opintojen suoriutumisesta. Mihin osoitteeseen laitetaan tulemaan?" Vastasin pelkällä osoitteella. Kirje jota osasin odottaa, pelätä ja miettiä oli saapunut. Ensimmäinen tunne: häpeä, jatkuen Häpeäksi, päätyen HÄPEÄKSI. Aivan kuin olisin saanut jonkun ruiskeen suoneeni. Ehkä malaria hyttynen pisti. Samassa ynnäsin kaikki viikon tapahtumat. Julius sulla on vielä mahdollisuus alkaa elämään sitä sun todellista elämää. Aivastus ja kone auki. Aloin kirjoittamaan ja sainkin siinä alkutuskassa aikaan muutaman sivun viime syksyn harjoittelupäiväkirjaa. Muistini on terävä sen suhteen. Torstaina pyörremyrsky-tahti jatkui illalla Fairladyssa. Kirjoitin viime syksyn harjoittelutehtävät. Perjantaiaamuna kaupunkiin netin ääreen kirjoittamaan häpeä mailia saatteeksi rästien palautuksille. Huh ja helpotus ensimmäiset tehtävät matkalla. Katsahdus wilmaan. Montako opintopistettä mulla todellisuudessa on viime vuodelta. Kokonaista kaksi ja nekin englannista. Vaikka ajatus oli koko alku syksyn taas jossain masennuksen ja ahdistuksen liepeillä, niin olin silti onnistunut laittamaan matkalaukkuuni tehtäviä viime lukuvuoden opintojaksoista. Ajatus oli siis kaunis, että jossain vaiheessa täällä niitä tekisin.

Mitä muuta toisella viikolla tapahtui? Herätys eläimellisyyteen.

Perjantai-illan olin valtavan kirjoitusvimman kourissa. Tehtävää jos toistakin aloittelin ja harmittelin sitä että huomenna aamulla pitäisi lähteä Krugeriin. Tuonne Etelä-Afrikan valtavaan kansallispuistoon jossa olisi niitä eläimiä vihdoin tarjolla. Reissu jota olin odottanut koko alkuajan. Nyt se ei tuntunut hyvältä. Katkaisi juuri kirjoitusrupeaman. Lauantaista maanantaihin tosiaan oltiin näkemässä luonnonihmeitä, joita tuosta suuresta maasta löytyy. Lauantaina nähtiin valtava luolasto jossa ihmiset ovat asuneet tuhansia vuosia sitten, valtava määrä vesiputouksia ja päivän lopuksi itse Jumalan ikkuna. Oi kyllä. Paikan nimi on God's window. Sieltäpä olikin sitten valtavan hienot näkymät. Päättelin kyllä, että Suomi taitaa olla pikkasen Jumalan selän takana. No ei kai.

Sunnuntaina olimme jokiristeilyllä. Samassa joessa ui krokotiilikin, mutta enpä huomannut kuin jonkun tukin ja kiven vedessä. Ennen iltaa päästiin jo sitten itse asiaankin. Ajettiin Krugerin alueen läpi. Kaikki olivat nenä ja silmät kiinni ikkunoissa. Mitä näimme? Karua luontoa, vailla eläimiä. No oli siellä se impala. Peuran tyyppinen tusinaeläin. Niitä on siellä tuhansittain vain sen takia, että leijonilla ja gepardeilla ois ruokaa. Mutta ei siinä ollut kyllä mitään nähtävää. Sori Peura. Oltiin aiemmin päivällä nähty kyllä eräitä pitkäkaulaisia otuksia. Kirahvilauma sähköaidan vieressä. Olihan ne hieman korkeampia kuin oletin.

Maanantaina aamusafarille klo 5. Ei todellakaan mikään ihmismäinen aika. Ja mitä näimme tuossa auringonnousun aikaan. Nähtiin niin paljon eläimiä etten jaksa luetella. No koitetaan kuitenkin. Norsuja, villisikoja, hyeenoja, seeproja, kirahveita, yksisarvinen ja jotain muuta. Melkein kaikki leijonakuningas –leffasta PAITSI se leijona. Nyyh. Iltapäivällä poistuessamme Krugerista ajoimme hieman pitemmän kautta ja näimmepä sitten elefantin hieman lähempää. Oli niin lähellä, ettei uskaltanut edes autossa puhua. Yksi vaarallisimmista eli buffalo oli myös lähietäisyydellä. Sellainen härkä-otus se. Varsin säyseän näköinen, mutta tappaa kuulemma melkoisen määrän ihmisiä joka vuosi. Portin jälkeen kurkkasimme sillalta jokeen ja siellähän niitä meni. Krokotiileja kita auki. Väijyivät joessa, niin että vain hieman selästä näkyi. Kun kala tai muu eläin( nehän syö melkein mitä vaan ilmeisesti) tuli krokon kidan lähelle, niin kuului vain valtava loiskahdus ja krokotiili kiemurteli, niin että pahaa teki. Äkkiä autoon ennen kuin päätyisin tekemään liian läheistä tuttavuutta tuon hirmun kanssa. Mitä ei nähty? Leijona, gepardi, virtahepo. Niin sanotusta big 5:sta haaviimme tarttui siis vain elefantti ja buffalo, kolmen edellä mainitun jäädessä piiloon. Paluumatkalla aloimme jo suunnittelemaan uutta reissua Krugeriin. Sehän tarkoittaisi sitä, että Julius ajaisi autoa ja vieläpä vasemmalla puolella tietä. Oivoi.

Mitä muuta toisella viikolla tapahtui? No ei mitään, viikkohan meni jo.

Kolmas viikko. Kirjoitusinto, -vimma, what ever on edelleen päällä. Viikon aikana teen monta mielenkiintoista tehtävää. Tuskaisiakin hetkiä ja päiviä on, mutta jokin minussa on muuttunut. Jokaisen tehtävän palautuksen yhteydessä purkautuu pieni palanen painetta päästäni. Ajatukset alkavat kulkea yhä selkeämmin ja tuska ja paha olo alkavat purkautua sanoiksi. Sormet lentää näppäimistöllä ja toistaiseksi olen terveenä. Toinen viikko putkeen terveenä Swazimaassa, miten tämä on mahdollista. Tytöt häipyivät viikon kuluessa kuka mihinkin. Kaksi Kapkaupunkiin, kaksi Manziniin ja kaksi Manzinin kautta Pigs Peakiin. Perjantai-illasta lähtien olin aivan yksin. Jipii. Tai sitten ei. Turkulaisethan ovat ja pysyvät. Kyynel heidän vuokseen, mutta tehtäviä tehdessä ei mun ajatus eksy täl puol tai tois puol jokkee.

Neljäs viikko. Kirjoitusvimma yltyy. Viikon taitteessa kahdessa päivässä kirjoitan 30 sivua. Alkaa LaNu rästit olla suoritettu ja aika siirtyä MP-maailmaan. Tartun referaattikirjaan ja havahdun aivan uuteen kokemukseen. Mähän tajuan jotain lukemastani. Viime keväänä tämä ei olisi tullut kysymykseenkään. Kaikki oli silloin aevan hepreaa. Sori Israelin ystävät. Kirjaa lukiessa tajuan toisenkin asian. Kirja kertoo aivan kuin minun parin viime vuoden tilanteesta. Kirjassa on mahtavaa tarinaa Kristus-keskeisestä toipumisesta. Olisiko diagnoosini sittenkin läheisriippuvainen. Mitä sanoo kotilääkärini?

No, joo nyt olen kuitenkin matkalla parempaan, kun pystyn keskittymään ja puhumaan asioista. Missio rästit Kauniaisissa ennen Juliusta elää ja voi hyvin, samoin ihminen niiden takana.

Loppuviikosta tytöt tulevat pari kerrallaan takaisin tänne pääkallon paikalle. Suunnitelmissa on lauantaina lähteä Swazimaan erääseen kansallispuistoon. Siellä mielessämme on vain yksi asia. Leijona. Sori pestis.

Paljon on anteeksipyyntöjä tekstissäni. Ne kaikki ovat tarkoitettuja. Nyt kun koen tajuavani elämästä ja todellisuudesta, niin ihan todella haluan pyytää anteeksi kaikilta viimeisen kahden vuoden ajalta kaltoin kohtelemiltani ihmisiltä.

Ja Kiitos Teille, kun olette jaksaneet.

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 1Kor13:1

Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Mark. 8:36-37

Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita. Joh8:32

Ylistetty olkoon hänen armonsa kirkkaus, kun hän antoi meille rakkaan Poikansa! Ef1:6

Sen tähden me voimme turvallisin mielin sanoa: -Herra on minun auttajani, siksi en pelkää. Mitä voisi ihminen minulle tehdä? Hepr13:6

On se ihmeellistä.

Puhuttanut kysymys: Kuvia? Tervetuloa katsomaan iltamyöhällä 17.12 alkaen Kauniaisten vanhan asuntolan kämppä numero 17.