Historiamme jatkuu viime lauantaista 10.11.

Se oli päivä, jona ihmiset pelkäsivät erityisesti kävellä Swazimaan teillä. Se oli päivä, jona Julius astui auton rattiin ekaa kertaa kahteen kuukauteen. Se oli päivä, jona ratti ja polkimet vaihtoivat oikealle puolelle ja eteenpäin ajettiin vasenta kaistaa. Se oli päivä, jota osasin pelätä. Se oli päivä, jona Julius ajoi edelleen punaista golffia mutta vuosimalli ja kaikki muu autossa olivatkin vaihtuneet. Sekin oli vain yksi tavallinen päivä Swazimaassa. Se oli päivä, jona jona-sanasta ei ollut edelleenkään tullut oikeaa sanaa. Se oli päivä, jona lopetettiin kuluneiden sanojen jankkaaminen.

Asiaan. Aamukymmeneltä autovuokraamoon. Tiskin takana ollut täti hiillosti minua vaikeilla kysymyksillään. Piti alkaa jo hengenlähtöä miettimään, kun nainen alkoi tarjoamaan henki- ja kaikenlaisia muita vakuutuksia. Ei muuta kuin rasti joka ruutuun, että päästiin eteenpäin.

Kummallisia seikkoja vuokraamossa: 1. He eivät olleet kiinnostuneet rahasta 2. He eivät olleet kiinnostuneet siitä, onko minulla ajokorttia. 3. He eivät olleet kiinnostuneet siitä, koska palautan auton.

Pointeista huolimatta tarvitsin auton. Se olikin sitten aivan eri asia halusinko auton tai ajaa sellaisella tässä maassa. Edellisenä päivänä olin tosiaan niin koulutehtävien lumoissa, että ei olisi voinut vähempää kiinnostaa autoileminen eläinpuistossa. Tytöille olin luvannut kuskiksi ryhtyä, joten sanojen syöminen olisi voinut tuoda yllättävän vihaisen lauman kimppuuni.

Alkuvaikeuksien kautta pääsin auton kanssa sinuiksi. Jopa vaihdekepin hallitseminen tuntui helpolta. Mitä ongelmia auton kanssa nyt olisi voinut odottaakaan, sehän oli golffi. Auto oli tämän tai viime vuoden mallia, mutta ei sitä kaikilta osin olisi uskonut. Uuden swazi-golffin muotoilu muistuttaa 80-90 -luvun taitteen suomi-golffin ulkonäköä. Varustelukin oli jotenkin vajaa. Kuljettajan penkissä ei ollut edes korkeudensäätöä, mikä vaikeutti havainnoimistani olennaisesti. Välillä mulla ei ollut mitään aavistusta, että missähän se vasen kylki menee. Välillä ajauduttiin reunaan, kun oli kertakaikkisen hankalaa havainnoida tuota kulmaa. Suomessa en huomaa ollenkaan tuota ongelmaa oikean puolen kanssa. Autoa ei voi tässä vaiheessa syyttää, koska golffihan ei aliohjaa.

Auton tekniikasta ja golffin ylivertaisuudesta voisin tarinoida ikuisuuksiin, mutta sehän ei naislukijoita miellyttäisi. Siksi siirrynkin hellyyttäviin eläimiin. Pääsimme luonnonpuiston portista sisään ja heti piti tietysti varata auringonlasku -safari, jotta näkisimme eläimet hieman paremmin.

Safarikuskimme osoittautui hulluksi. Aloin epäilemään, että ajaako autoa sittenkin apina. Apina tai afrikkalainen mies, eikö se ole sama asia. Mutta tosiaan, mies ohjasi tämän landroverin sinne missä "aita oli korkein". Ryskeestä ja paukkeesta päättelin auton pian hajoavan ja eläinten kaikkoavan metelin takia. Pian näimmekin toisen safariauton, joka oli levinnyt matkalle. Eipä ihme, ainakaan jos sillä kuskilla oli yhtään samanlaiset ajotavat kuin meidän vastaavalla. Periaatteella: tiet ovat amatöörejä varten.

Villi luontoa hajottava ajotyyli antoi meille kuitenkin aidon safarin tunteen ja sitä myötä löysimme myös kauan kaivatut eläimet. Norsuja saimme nähdä läheltä kuten myös sarvikuonoja. Melko isoja otuksia olivat. En lähtisi samaan painikehään noiden kanssa. Monien kilometrien, töyssyjen ja impaloiden jälkeen saavuimme leijona-alueelle. Usko leijonan näkemisestä oli mennyt, kunnes auto pysähtyi. Lopulta ajoimme niin lähelle, että sain tiirailla 6 leijonan perhettä noin 3 metrin etäisyydeltä. Olipa vaan henkeäsalpaava näky. Laiskojahan nuo kissaeläimet olivat tuohon aikaan. Vain makoilivat ja toiset suorastaan nukkuivat. Mieleni teki testata herääkö leijonien mielenkiinto, jos astun autosta pihalle. Pelkkä käden heilutteleminen auton ulkopuolella sai jo levottomuutta aikaan, joten päätin hylätä ajatuksen kissan silittämisestä. Puoli tuntia leijonan elämän seuraamista oli kuitenkin mahtava kokemus. Kuvia otin ehkä liikaakin. Monia muita tuttuja Afrikan eläimiä näimme myös, mutta niistä ei jäänyt mitään mainittavampaa mieleen. Ne alkaa olla jo niin tavallisia ja tylsiä.

Safarin jälkeen ihailimme vielä virtahepoja vedessä. Ne olivat kuin kiviä. 2.5 tunnin safarin jälkeen ne olivat edelleen samassa kohdassa kuin aiemminkin. Krokotiili sentään liikuskeli levottomasti. Nälkä kurni kuitenkin jo vallattomasti ja seuraavaksi kohtasimmekin vihaisen naisen ravintolassa. Nainen esitteli ruokavaihtoehtoja ja aina kun sanoimme haluavamme jotain niin sitten tilanne muuttuikin ettei sitä enää ollutkaan saatavilla. Maukkaan t-luupihvin onneksi matkaani sain ja sen tyytyväisenä pistelin poskeen majoituspaikassamme. Ilta-ajo majoituspaikkaan oli vaaroja täynnä. Ihmiset olivat kauhuissaan, että ei siellä saisi enää pimeällä ajaa, koska eläimet voivat olla vallattomia ja tulla hulluiksi auton valoista. Hiljaa, hyvin hiljaa ajoin, eikä mitään tapahtunut. Tosi tylsää. Oisin niin tahtonut, että joku eläin olisi pompannut konepellille ja vaikka hajoittanut tuulilasin. Tai norsu olisi voinut tallloa auton aivan kasaan. Autovuokraamokin olisi varmasti tykännnyt siitä. Väsyneenä autoilupäivästä nukahdin jo yhdeksen aikaan.

Sunnuntaina ajelimme takaisin luonnonpuiston portille ja pihalle koko alueelta. Petyimme edellisiltana niin pahasti ravintolan naiseen, että päätimme olla antamatta hänelle rahojamme. Aamiainen siirtyi siis kaupunkiin. Päätin hieman kierrellä, sillä matkailuhan tunnetusti avartaa. Löysimme Swazimaan itäisen metropolin, kaupungin nimeltä Siteki. Kaupungin rajalla tuli heti tosi luottavainen olo, koska siinä oli portti ja varoituskyltti suu-ja sorkkataudista. Kivaa, että nämä Euroopasta tutut epidemiat ovat täälläkin esillä. Kauhusta kankeana ajelimme vauhdilla kaupungin läpi ja palasimme portille, jossa meidät tällä kertaa pysäytettiin. Herrat kysyivät oliko minulla lihaa autossa tai siis sakkolihaa. Vastasin, että kiersimme vain kaupungin ja tulimme takaisin. Autossa olevat tytötkin olivat kaikki täysi-ikäisiä, joten mitään huolta ei olisi. Seuraava kohteemme oli Manzini. Siellä Spariin ja Salezianin kämpille missä tytöt asustelevat. Brunssi siellä ja sitten matkamme jatkuikin Mbabaneen. Autopesua odottelimme 3 tuntia jonka jälkeen puhtaalla autolla Fairladyyn. Näin meni tämäkin viikonloppu. Eikä autolle käynyt kuinkaan.