Tiistai 25.9

Jännitys herätessä oli valtava. Tajusin jännittäneeni niin kovasti yöllä etten ollut juurikaan liikkunut yön aikana. Heräsin täsmälleen samasta asennosta kuin olin nukahtanut. Edes moskiittoverkko ei ollut liikkunut. Hitaasti raotin silmiäni, ja kurkin ympärilleni. Missään ei näkynyt yhtään ötökkää tai hämähäkkiä. Helpotus oli melkoinen. Menin tyttöjen kämpälle siinä luulossa, että olisi aika lähteä kävelemään harkkapaikkaa kohti. Ulkona oli tihkusade. Ärsytys oli suunnaton päässäni, kun Emilia sanoi, että mentäisiinkin taksilla kun oli niin huono ilma. Olin siis herännyt tunnin liian aikaisin. Taksin tulo kesti, kesti ja kesti. Tulihan se viimein, kun kello oli 8.10. Meidän piti jo klo 8.00 olla harkkapaikassa. Reppu oli pakattu maallemenoa silmälläpitäen. Sitten saatiinkin kuulla, että eipä ”päästä” maalle, kun sataa. Syy sekin, ajattelin. Matkan varrella oli tapahtunut auto-onnettomuus. Siitä riitti puhuttavaa aamupäiväksi samalla kun luettiin opuksia. Klo 12 oli tänäänkin se raja, johon asti jaksoi silmiään rasittaa kun yritti niitä esitteitä ja kirjoja tavata. Perinteinen kaupunkikierros oli taas ohjelmassa. Jotenkin oli valtavan helpottava olo, että sai viettää vielä ihan normaalin illan Fairladyssa, toisin kuin oli aamulla luullut.

 

Keskiviikko 26.9

Aamu alkoi 5.30. Olo oli heikko. Olin edellisenä päivänä jo vuodattanut nenääni valtavasti ja nyt oli pää niin raskas ja kipeä, että olisi tehnyt mieli jäädä sänkyyn toipumaan. Ulkona vallinnut vesisade ei varmasti tekisi hyvää taudin talttumisen kannalta. Pakko oli silti lähteä. Henkinen pakko. Tuntui, että olisin jättänyt tytöt pulaan, jos en olisi lähtenyt. Ja muutenkin, eka keikka maalle ja heti kun ois pois, niin ei välttämättä jäis kauhean hyvä vaikutelma ohjaajille musta. Kuudelta piti lähteä, mutta autoa ei kuulunut. Kymmentä yli tuli soitto: ” come to town.” Selvä.

Ei muuta kuin kamojen kanssa vesisateeseen kävelemään. Tunsin itseni voimattomaksi ja väsyneeksi, mutta pakko oli hyvä motivointikeino. Jossain vaiheessa LDS:n auto kuitenkin ilmestyi katukuvaan. Oltiin saatu tietää että matkustettaisiin lavalla. Oli suurensuuri helpotus, kun nähtiin, että kyseessä oli pick up -auto, jossa oli katto. Ei siis kastuttaisi läpimäräks. Siellä sitten istuttiin ja jännitettiin miten selvittäisiin 200 kilsaa lavalla. kun matkaa oli taitettu reilu puol tuntia, niin mulle tuli niin heikko olo ettei oo koskaan ollut. Siltähän se aina tuntuu;) Ainakaan minä en ole koskaan huonoon oloon tottunut. Oksetti ja teki niin pahaa olla kyydissä. Aivan karmea olo.

Matkan aikana paha olo häipyi aina välillä, kun pisti silmät kiinni ja nukahti. Maisemat olivat sinä aamuna mun päälle myrkkyä, mutta jotain kyllä jäi mieleenkin. Valtavat maissipellot toivat mieleen elokuvan, jossa ollaan enemmän tai vähemmän hukassa keskellä maissipeltoa.

Asiaan vaihteeksi. Saavuttiin joskus ennen kymmentä eteläiseen Swazimaahan. Lähin paikkakunta jonka muistan oli Matata. Ohjelmassa oli käynti LDS:n sivutoimipisteellä. Sieltä saatiin yks paikkallinen LDS:n työntekijä kyytiin. Sitten Matatan sparin kautta syrjäiseen kylään. Matka sinne oli todella epämukava. Soratietä noin puoli tuntia lavalla istuen. Kun tultiin perille, niin ei totisesti tehnyt mieli istua hetkeen.

Jotta löysi vettä tai sähköä, niin kylästä piti mennä poispäin vähintään puolen tunnin automatka. Se kuvaa aika hyvin sitä syrjäisyyttä. Voi siis helposti kuvitella, että jopa peseytyminen oli työn ja tuskan takana. Kylä oli kuin aavikolla. Se on sellaista seutua, että siellä sataa vuoden aikana todella vähän. Avustusjärjestöt tuovat onneksi suuren vesikontin kylään silloin tällöin. Talot, jos niitä voi taloiksi kutsua olivat nähtävyys. Savesta ja kivistä kyhätyt majat olivat juuri sellaisia joita sarjakuvissa oli. Katto oli tehty oljista. Sadetta majat eivät tietenkään kestäneet ja seinissäkin oli rakoja joista ötökät pääsisivät sisälle, mutta ilmeisesti niissä kuitenkin pystyi ihminen asumaan. Ei tietenkään ollut juuri vaihtoehtojakaan.

Mitä me ja tuo LDS:n kolmikko sitten teimme tuolla? Me tarkkailimme, kun LDS:n tyypit kävivät dialogia kyläläisten kanssa. Aiheena HIV ja AIDS. Paikalle oli tullut noin 80 kyläläistä. Keskustelu käytiin Siswatiksi, joten ei paljon ymmärretty. LDS:n työntekijä onneks käänsi englanniksi ydinjuttuja. Kun elää noin syrjäisessä kylässä, niin on aika uutis-/totuuspimennossa. Kaikki tieto tulee toisilta kyläläisiltä. Se mitä luuloja heillä oli HIV:stä ja sen leviämisestä, kuulostaisi uskomattomalta jos samat tiedot saisi joltain suomalaiselta. Oppia ikä kaikki. Ja siitä iästä puheen ollen.  Kun vertasin näitä kyläläisiä, niihin ihmisiin joita olin nähnyt Mbabanen keskustassa, niin kyllä kylässä asui huomattavasti vanhempaa väkeä kuin kaupungissa. Kaupungissa ei näy ketään yli 40 vuotiasta. LDS oli tuonut paikalle ruokatarpeita, joista sitten paikalliset emännät kyhäsivät kokouksen aikana koko porukalle ruokaa. Hyvin kokkasivatkin. Riisi ja kana maistuivat minullekin. Kun katsoi ruokailutilannetta, niin tuli väkisinkin mieleen, että kuinka moni käy näissä kokouksissa vain ruoan takia. Eipä siinä, kyllä jokaisen pitäisi saada riittävästi ruokaa joka päivä. Varsinaisesti aliravittuja en nähnyt, mutta ei sen ruoan saanti varmasti heille helppoa ole.

Kello löi melkein kuutta, kun tultiin takaisin LDS:n sivutoimipisteelle. Sen lähistöllä oli vierastalo, jonne majoituimme. Se oli ihan oikea tiivis talo. Olo siellä tuntui niin turvalliselta, että simahdinkin jo kahdeksan aikaan.

 

Torstai 27.9

Päivä oli melkein kuin kopio edellisestä. Toki oltiin jo valmiiks pääkallon paikalla, niin ei tarvinnut matkustaa paljoakaan. Kylä missä kävimme tänään, oli myös varsin syrjäinen. Toiset ihmiset näyttivät aliravituilta. Kun olimme ruokailleet, niin kyläläiset järsivät vielä uudestaan ne broilerin koivet jotka oli jo meidän lautasillamme olleet. Mitään ei jäänyt takuulla syömättä. Paluumatka oli valtavan pitkän tuntuinen. Ilman että tarvitsi ulos katsoa niin tiesi että milloin mentiin koulun ohitse. Tiellä oli ärsyttäviä ajohidasteita aina koulun lähettyvillä ja meidän kuskihan ei hiljentänyt niihin tultaessa. Lavalla istuneet kiittää. Takaisin Fairladyyn. Siellä meitä odottikin jo Diakin opettaja, joka oli tullut viikoksi katsomaan, että pärjäisimme maassa. Vesikatkos Fairladyssa oli kestänyt sunnuntai-illasta torstai-iltaan. Suihkuun mennessä taas arvosti tuotakin ylellisyyttä.

Loppuviikko menikin perinteisten ”kaupunkitekemisten” parissa. Tosin lauantain ja sunnuntain olin jopa aivan yksin. Rauhoittava viikonloppu tulikin aivan tarpeeseen.